Kokeilukulttuurin kääntöpuoli: kenellä on varaa epäonnistua?

Lähes poikkeuksetta yritykset, jotka ovat onnistuneet uudistumaan, ovat kärkkäitä kokeilijoita ja loistavia epäonnistujia. Kokeilukulttuuria siis ihannoidaan syystä. Suurimmassa osassa suomalaisyrityksiä on kuitenkin vielä tekemistä epäonnistumisia sietävän kulttuurin rakentamisessa.

kokeilukulttuuri

Kokeilukulttuurista puhutaan Suomessa paljon. Sitä tuodaan esille hopealuotina niin yritysten kuin julkisenkin sektorin uusiutumiseen. Kokeilujen hyödyllisyyttä tuskin kukaan kiistää. Kokeilut, prototyypit ja Minimum Viable Productit (MVP) ovat osoittaneet hyödyllisyytensä erityisesti digitalisaation mahdollisuuksien hyödyntämisessä. Kokeilukulttuurilla on myös kääntöpuolensa, josta ei paljoa puhuta. Kokeilukulttuurin keskeinen ajatus on, että osa kokeilusta epäonnistuu. Kaikilla ei ole kuitenkaan ole samoja mahdollisuuksia kantaa epäonnistumisia. Miten kokeilukulttuuria kannattaa lähestyä?

Miksi kokeillaan, eikä tehdä kerralla kunnolla?

Teknologian kehittyminen sekä erilaiset ulkoiset ja sisäiset muutosvoimat pakottavat kaikki uusiutumaan. Kun uusia ideoita syntyy, on niiden toimivuutta usein hyvin vaikea kirjoituspöydän äärestä ennustaa. Toimiiko uusi tekniikka niin kuin oletamme? Hyväksyvätkö asiakkaamme uuden palvelumme tai toimintatapamme? Paraneeko kilpailuasemamme? Toimiiko ideamme taloudellisesti?

Pääomasijoittajat, jotka sijoittavat kymmeniin tai jopa satoihin uusiin ideoihin ovat oppineet, että huolella tehdyistä suunnitelmista ja analyyseistä huolimatta vain murto-osa niistä menestyy. He ovat myös oppineet, ettei onnistumisen ennustamiseen, perusasioiden varmistamisen jälkeen, ole juuri muuta keinoa kuin kokeilla lentääkö idea tai uusi yritys. Esim. Amazonin Jeff Bezos on todennut innovaatioiden ja epäonnistumisien olevan erottamattomat kaksoset (”Failure and innovation are inseparable twins”). Sama pätee ihan tavallisten yritystenkin innovatiivisiin ja toimintaa mullistaviin kehityshankkeisiin.

Saako kokeilusi epäonnistua?

Yrityksissä pääomasijoittajien tuntemaa uusien ideoiden karua matematiikkaa ei usein haluta tunnustaa. On totuttu tekemään nykyistä toimintamallia tehostavia hankkeita hyvällä osumatarkkuudella. Ajatellaan, että sama pätee mullistavampiinkin kehityshankkeisiin ja että ideoiden tarkka ennakkosuodatus sekä niiden toteuttamisen tarkat laskelmat ja toimenpidesuunnitelmat varmistavat ideoiden onnistumisen. Ja että epäonnistuminen on sanan mukaisesti epäonnistuminen, eikä niitä tosipaikan tullen olla valmiita kestämään.

Kokeilukulttuurin edellyttämää sietokykyä sarjaepäonnistumiselle ei useimmissa yrityksissä ole. Sarjaepäonnistuminen voi olla mahdotonta jo pelkästään yrityksen taloudellisen kantokyvyn rajallisuuden takia. Epäonnistuminen ei usein ole myöskään kokeiluista vastanneiden urakehitykselle edullista. Yksi-kaksi epäonnistumista ehkä ollaan vielä valmiita laittamaan kokeilukulttuurin hengen piikkiin, mutta sen jälkeen voi kokeilusta vastuullinen jo joutua uuden epäonnistumisen jälkeen etsimään palkalleen uuden maksajan.

Kokeilukulttuurista on siis helppo puhua, mutta käytäntö on toinen. On tärkeää tiedostaa, että harva pystyy turvallisesti kompastelemaan. Kehitysprojektin onnistumisesta saattaa tulla isompi kysymys kuin sen pitäisi olla. Kokeilemisen ihannointi ei ole hedelmällistä, jos epäonnistumiselle ei ole sijaa.

Kolme kysymystä kokeilukulttuuriin

Aito kokeilukulttuuri ei koskaan synny päivässä. Määrätietoisesti rakentamalla löydetään itselle sopivia kokeilemisen malleja sekä rakennetaan sellaista henkeä, jossa virheistä ei rangaista. Saadaan myös vahvistus sille, että lukuistenkin epäonnistumisten sekaan mahtuu tarpeeksi onnistumisiakin.

Entä jos oma kokeilukulttuuri ei vielä ole ehtinyt kypsyä – voiko kokeilukulttuuria juurruttaa heikommin epäonnistumista sietävään ympäristöön? Jos kerran huteja on aina luvassa, miten varmistaa, että ne eivät kaada koko venettä? Tai vie alta omaa työpaikkaa?

Kokeiluun onkin syytä lähteä liikkeelle määrittelemällä rajat sekä kokeilun onnistumiselle että lopettamiselle. Se tapahtuu vastaamalla muutamaan kysymykseen:

  • Minkä kokoisia epäonnistumisia voimme sallia? Kun kokoluokasta on sovittu, voidaan kokeilut mitoittaa niin, että niiden epäonnistuminen on sallituissa rajoissa. Tai määrittää kokeilu siten että epäonnistuminen voidaan ainakin havaita ennen kuin vahinko kasvaa liian suureksi. Monet kutsuvat tätä ”fail fast” -ajatteluksi, vaikka kenenkään tavoitteena ei tietenkään pidä olla epäonnistua nopeasti vaan onnistua tai ainakin oppia.
  • Milloin kokeilu on onnistunut? Yksi kokeilukulttuurin helmasyntejä on, ettei kokeiluun lähtiessä ole muistettu määritellä onnistumisen kriteerejä. Tai että kokeilun siunanneet tahot näkevät jokaisen kokeilun tavoitteena uuden Googlen tai Amazonin. Jos onnistumisen kriteereitä ei ole, tai kriteerit on asetettu taivaisiin, on kokeilua vaikeaa, ellei jopa mahdotonta julistaa onnistuneeksi. Määrittelyssä ja tavoitteiden tunnistamisessa otamme kantaa siihen, mikä on se ongelma, jota olemme ratkaisemassa ja mitkä ovat kriteerit sille, että olemme ratkaisseet ongelman riittävän hyvin?
  • Milloin kokeilu pitää lopettaa? Kokeilujen tappaminen sen jälkeen, kun niihin panostettu sekä aikaa, vaivaa, että rahaa tuntuu usein vaikealta. Monesti lopetuspäätöstä viivytellään liian pitkään. Tämän ongelman välttämiseksi kannattaa myös lopetuspäätöksen kriteerit määritellä etukäteen. Vaikka alku on usein hankalaa, määritämme rajat sille miten takkuinen alku saa olla ja kuinka usein lopettamisen tarvetta arvioimme.

Paljonko kokeiluita tarvitaan?

Kokeilukulttuurin yksi kulmakiviä on, että kokeiluja ei tehdä vain yksi vaan useampia. Mutta paljonko on paljon? Onko kokeilujen määrän maksimointi aina paras tapa taata onnistuminen? Samalla tavalla kuin biologisessa evoluutiossa, jälkeläistemme, eli innovaatiokokeilujemme määrän maksimointi toimii strategiana vain, jos kokeilujen tekeminen halpaa, nopeaa ja ravinnosta eli resursseista ei ole pulaa. Ympäristössä, jossa kokeilut ovat kalliita, resursseista on niukkuutta ja pedot, eli kilpailijat, vaanivat nälkäisinä on pienempi kokeilujen määrä ja niiden suojeleminen sekä hellä hoito parempi strategia.

Epäonnistuminenko juhlaa?

Monet hehkuttavat juhlivansa epäonnistumisiaan (koska niitä tarvitaan matkalla onnistumisiin). Ehkä epäonnistuminen ei kuitenkaan sellaisenaankaan pidä olla juhlan tai palkitsemisen aihe. Epäonnistumisien sijaan tulisikin juhlia sisukkuutta viedä kokeiluja eteenpäin vaikeidenkin tilanteiden läpi sekä kykyä oppia virheistä ja saadusta palautteesta. Ja miksei myös rohkeutta lopettaa kokeilu ajoissa. Kokeilemisiin!

Muutosmatkalla digitaalisessa liiketoiminnassa? Lue lisää >>

digitaalinen liiketoiminta




Tony Virtanen | Johtava konsultti

Tony Virtanen | Johtava konsultti

Tony uskoo, että maailma pelastuu digitalisaation avulla. Hän kannustaa ja neuvoo yrityksiä löytämään oman polkunsa digitalisaation hyödyntämisessä ja etenemään tätä polkua pitkin liiketoimintansa arjessa. Digialla hän rakentaa yhdessä asiakkaittensa kanssa uusia liiketoimintamalleja ja koukuttavan näppäriä digitaalisuutta hyödyntäviä palvelu- ja ostokokemuksia. Asiakasymmärryksellä ja tuloksekkaasti, totta kai. Tony on digi-milleniaali 70-luvulta, jolla yli 15 vuoden kokemus digitaalisen liiketoiminnan, verkkokaupan ja asiakaskokemuksen kehityshankkeiden johtamisesta. Tonyn tavaramerkkinä on pilke silmäkulmassa ja värikäs taskuliina pikkutakin taskussa. Vapaa-ajallaan Tony viettää rivitaloelämää, geokätköilee ja tilaa ruokaa verkkokaupasta.

Kirjoittajan kaikki blogitekstit

Tilaa blogikirjoitukset sähköpostiisi


Viimeisimmät kirjoitukset



Seuraa meitä somessa

LinkedIn Twitter Facebook YouTube YouTube